Lauantaina Wembleyllä käydään jälleen mittelö FA Cupin voitosta. Maailman vanhin cup-kilpailu on tarjonnut suuria yllätyksiä. Listasimme niistä mieleenpainuvimpia.
2022: Chelsea - Liverpool kertoimet, kokoonpanot, loukkaantumiset, vinkit
1988: Liverpool – Wimbledon 0-1
70- ja 80-lukujen mahtijoukkue Liverpool oli finaalin suuri ennakkosuosikki. Joukkue vilisi lajissa tai vähintäänkin Merseysiden punaisella puolella ikonisen aseman saaneita tähtipelaajia. Wimbledonin ”Crazy Gang” oli sekin jo omalla tavallaan käsite. Alasarjoista itsensä aina tuolloiseen 1. divisioonaan eli Englannin pääsarjaan huimalla joukkuehengellä ja todella fyysisellä pelaamisella nostanut Wimbledon selvitti tiensä aina Wembleylle asti.
37. minuutilla sittemmin Chelsean riveissä upean uran tehnyt Dennis Wise lähetti boksiin vapaapotkun, jonka Lawrie Sanchez puski verkon perukoille. Wimbledon otti tämän jälkeen vastaan paljon painetta, kamppaillen kynsin ja hampain yllätysvoitostaan. Toisella puoliajalla Liverpoolin luoma paine tuotti joukkueelle rangaistuspotkun. Upean kauden pelannut John Aldridge asettui laukomaan pilkkua, mutta Wimbledonin maalivahti Dave Beasantista tuli ensimmäinen FA Cupin finaalissa rangaistuspotkun torjunut maalivahti. Wimbledon nosti pokaalia ja myöhemmin myös action-leffojen tähtenä tutuksi tullut Vinnie Jones suutelemassa cup-pokaalia on edelleen kuva, joka on piirtynyt monen verkkokalvoille.
2014: Arsenal – Hull 3-2
Auringonpaisteessa kylpenyt kansallispyhättö sai todistaa niin Arsene Wengerin Arsenalia kannustaneiden kuin Steve Brucen luotsaamaa Hull Cityä fanittaneiden jalkapallofanaatikkojenkin täyttävän kansallispyhätön lehterit. Ottelu oli tuskin päässyt käyntiin ja fanit äänijänteitään auki, kun suurena altavastaajana kamppailuun lähtenyt Hull iski. Arsenalin oman boksin puolustaminen oli järkyttävää tasoa ja Tigers tarjosi shokkihoitoa heti alkuun. Hullin keskuspuolustaja James Chester teki avausmaalin vain neljän minuutin kohdalla ja kaksi minuuttia myöhemmin oli toisen topparin, Curtis Daviesin, vuoro. Kun pelikellossa oli kuusi minuuttia, Hull City oli ottanut kahden maalin johdon.
Arsenal otti odotetusti tästäkin huolimatta peliä hallintaansa, mutta tilanteen avaaminen syntyi silti hurjan yksilösuorituksen tuloksena. Santi Cazorla tarjoili totaalista silmäkarkkia uittamalla vapaapotkun n. 30 metristä maaliin ja Gunners oli maalin päässä. Näissä lukemissa edettiin kuitenkin aina 72. minuutille asti, kunnes oli jälleen puolustajan vuoro iskeä. Laurent Koscielny tasoitti tilanteeksi 2-2 ja vaikka Arsenalin voittomaali oli lähellä jo ennen 90. minuuttia, ottelussa mentiin jatkoajalle. 99. minuutilla Olivier Giroud puski pallon Hull-maalin ylärimaan, mutta 109. minuutilla oli ratkaisun aika. Vain kuusi vuotta aiemmin Wembleyn koulupoikana kyynelet silmissään jättänyt Aaron Ramsey pyyhki kerralla pois vanhat muistot Cardiffia vastaan koetusta tappiosta ja iski cup-finaalin ratkaisun.
1989: Liverpool – Everton 3-2
Vain muutamia viikkoja aiemmin koettu Hillsborough’n tragedia muutti FA Cupin finaalin ilmapiiriä keväällä 1989. Peli itsessään oli sekin merkittävä, sillä cupin voitto oli asia jonka Liverpool FC halusi tarjota omille faneilleen sekä katastrofin että edelliskevään yllätystappion jälkeen. Everton oli luonnollisesti myös apajilla ja tahtoi kannun itselleen, mutta sanonta ”friendly derby” näkyi erityisesti tuon kevään finaalissa. Liverpoolin ja Evertonin kannattajat istuivat katsomossa kuka missäkin ja vaikka omia kannustettiin, kaupungin kokema kollektiivinen menetys vallitsi koko kamppailun yllä.
Ottelussa riitti draamaa. Aldridgen Liverpoolille 4. minuutilla tekemä maali näytti jo riittävän voittoon, kunnes Evertonin Stuart McCall tasoitti vain minuuttia ennen täyttä aikaa ja edessä oli jatkoaika. Poolin kaikkien aikojen maaliruisku Ian Rush vei Redsin uudelleen johtoon, mutta McCall iski lukemat jälleen tasoihin. Kaksi minuuttia ennen jatkoajan päätöstä Liverpool pääsi hyökkäämään laidalta, John Barnes sai jalan vapaaksi, toimitti pallon boksiin ja Rush puski loppulukemat 3-2. Tunteikas päivä sai tunteikkaan päätöksen.
1990: Crystal Palace – Manchester United 3-3
FA Cupin finaaleihin osui 80-luvun lopun ja 90-luvun alun taitteessa useita ikimuistoisia hetkiä, tähdenlentoja ja mittelöitä. Näitä tarjosivat jo aiemmat vuosikymmenet, mutta suurten kasvaessa jatkuvasti suuremmiksi yllätysten määrä oli jo selvästi vähenemään päin.
Kevään 1990 finaalissa Manchester Unitedin nippu oli jo rungoltaan raudanluja. Myöhemmin Sir -etuliitteen nimensä eteen saanut Alex Ferguson pystyi asettamaan kentälle Mark Hughesin ja Bryan Robsonin kaltaisia seuralegendoja. Steve Coppellin luotsaama Crystal Palace ei ollut sekään heittopussi, mutta kuitenkin kamppailun selkeä altavastaaja.
Palace oli se joukkue, joka otti tilanteen hallintaansa. ”Kotkat” siirtyivät johtoon 15. minuutilla Gary O’Reillyn noustua korkeimmalle vapaapotkutilanteessa. Esiin astuivat Robson ja Hughes, siirtäen Unitedin johtoon ennen kuin ottelua oli takana tunninkaan vertaa. Coppell vaihtoi kentälle Ian Wrightin ja nuoren britin vaikutus oli välitön. Myös ehdottomasti jalkapallolegendan statusta nykyään nauttiva Wright iski ottelun ensin tasoihin ja hyödynsi ottelun loppuhetkillä United-maalivahti Jim Leightonin epävarmuuden siirtäen Crystal Palacen jälleen johtoon. Hurmioon nousseet Palace-kannattajat saivat kuitenkin pettyä, sillä Hughes osui vielä kertaalleen ennen päätösvihellystä.
Tuolle ajalle tyypillisesti rangaistuspotkukilpailut eivät vielä kuuluneet säännöiltään varsin jäykän kilpailun runkoon, joten edessä oli uusintaottelu. Tuohon otteluun United vaihtoi maalilleen Les Sealeyn ja pääsi nostamaan kannua loppulukemin 1-0.
