Miksi 2000-luvulle siirryttäessä suomalainen urheilumenestys on kuin varjo entisestä loistostaan, ja mitä pitäisi tehdä toisin?

 

Menestyshullu sinivalkoinen urheilukansa on saanut tottua viime vuosina laihaan menestykseen lähes lajissa kuin lajissa viimeisten kymmenen vuoden aikana.

 

Viimeisten kolmen olympiadin aikana Suomi on saanut kesäkisoista ainoastaan yhden kultaisen mitalin, kun Satu-Mäkelä Nummela tähtäsi olympiavoittajaksi Pekingkin kisoissa vuonna 2008.

 

Ateenassa 2004 puolestaan jäätiin ensimmäistä kertaa itsenäisen Suomen historiassa ennen kultamitalia, eikä viime kesän Lontoon kisoistakaan ollut tuliaisina kuin yksi hopea ja kaksi pronssia.

 

Tilannetta ei voida selittää heikoilla resursseilla tai globaalilla kilpailutilanteen kehittymisellä, sillä emme kestä tätä nykyä edes Pohjoismaisessa vertailussa muille kuin Tanskalle.

 

Valtioille, joiden resurssit ja olosuhteet ovat vastaavuutensa takia hyviä mittareita Suomen kokoiselle urheilumahdille.

 

Ongelma ydin ei piilekään taustoissa, vaan vain ja ainoastaan asenteissa, tottumuksissa ja toimintkulttuurissa.

 

Oman näkemykseni mukaan suurin suomalaista urheilua kohdannut syöpä sai alkunsa 1990-luvun Nuori Suomi -aatteesta.

 

Ajattelumalli, joka saa jokaisen kunnianhimoisen valmentajan ja urheilijalahjakkuuden näkemään punaista. Syöpä, joka on levittänyt pesäkkeensä syvälle sinivalkoisen urheilun luihin ja ytimiin.

 

Lyhykäisyydessään: Nuori Suomi -aatteen mukaan jokaiselle lapselle ja nuorelle pitäisi taata yhtäläiset mahdollisuudet ja oikeudet urheilun riemuun taitotasosta riippumatta. Kaikilla pitää olla kivaa!

 

Tämä ajattelu on johtanut siihen, ettei valmennuksessa mennä lahjakkaimpien ja potentiaalisimpien urheilulupausten ehdoilla, vaan kollektiivisen harjoittelun painopiste on enemmänkin ”heikoimmissa lenkeissä”.

 

Tällöin valmennussisältö joudutaan pitämään tasoltaan riittävän alhaisena, jottei vilttiketjun vasemman laidan tonttia miehittävälle Teuvo Toivottomalle ja hänen vanhemmilleen tule paha mieli.

 

Kolikon toisella puolella taas ehdottomien huippulahjakkuuksien motivaatio ja intohimo urheilua kohtaan tapetaan kehitystä jarruttavalla kilpailuilmapiirin olemattomuudella. Kehityskäyrä ei koskaan kohtaa potentiaalia ja turhautuminen alkaa nakertaa pääkoppaa.

 

Tällä hetkellä etenkin joukkuelajien ongelma on se, että harva – lahjakas tai lahjaton – saa itselleen optimaalisen tason valmennusta.

 

Mielestäni yksi merkittävä askel kohti parempaa olisi perinteinen tasoryhmäajattelu. Aloittelijat ja alemman tason harrastajat muodostaisivat oman ryhmänsä, jotta valmennus voidaan kalibroida parhaiten jäsenten tarpeiden mukaiseksi ja jokainen voisi kokea onnistumisen tunteita oman tasoistensa seurassa.

 

Avointa ja rehtiä kilpailua pitää vaalia – puhutaan kuitenkin urheilun perimmäisestä tarkoituksesta. Kilpailuvietin luominen ja ylläpitäminen on aloitettava polvenkorkuisesta asti, jottei parhaasta menestysaineksesta kasva keskinkertaisuuteen tähtääviä ja tyytyviä pullamössöpoikia ja -tyttöjä.

 

Toinen epäkohta Nuori Suomi -aatteen lisäksi on yleinen valmennuskulttuuri. Nykypäivänä liian suuri osa junioriurheiljoiden valmentajista tavoittelee lyhytaikaista kollektiivista kehitystä esim. joukkuelajeissa keskitytään liiaksi hiomaan taktisia ominaisuuksia.

 

Juniorivalmentajien keskuudessa valitettavasti yksilökehitys ja henkilökohtainen valmennus jää liian vähälle huomiolle.

 

Tämä näkyy valitettavan konkreettisesti esimerkiksi kotimaisen jääkiekon ja jalkapallon tilassa. Suomalaisten NHL-tason ykkösketjupelaajien määrä on valahtanut hälyttävän alas. 42-vuotias Teemu Selänne on saanut kantaa harteillaan kärkipelaajamme viittaa Pohjois-Amerikan kaukaloissa jo lähes 20 vuoden ajan, eikä korvaajia ole näköpiirissä.

 

Mikael Granlundin kovuus ja fysiikka eivät vielä riittäneet tekemään hänestä edes maailman Top-100 -pelaajaa, joten Selänne yhdessä Mikko Koivun kanssa ovat tällä hetkellä maamme ainoat ykköskorin pelaajat taalajäillä, kun maalivahteja ei oteta laskuihin.

 

Pikimustalla taivaalla välkkyy onneksi edes yksi yhä voimistuvasti kirkastuva tähti: Alexander Barkov jr. Hänen ominaisuutensa – henkisesti kuin fyysisestikin – ovat ikäluokkansa maailman ehdotonta kärkeä.

 

Legendaariden nimikaimaisänsä jalanjälkiä kulkeva Barkov on kuitenkin tallannut erilaista polkua kiekkokartaston huipulle. Voisin väittää, että ilman intohimoista ja vaativaa isäänsä hän ei olisi selvittänyt tietään Nuori Suomi -koneiston läpi kesän varaustilaisuuden viiden kiinnostavimman pelaajan joukkoon. Ei missään nimessä.

 

Tunnelin päässä näkyy kuitenkin orastavaa valoa myös yleisellä tasolla.

 

Kaksilla peräkkäisillä jääkiekon MM-kotikisoilla rahastanut Suomen Jääkiekkoliitto sijoitti sievoisista voittosummistaan leijonanosan 25 uuden päätoimisen taitovalmentajan palkkaamiseen seuroihin.

 

Tämä on pieni askel kohti lahjakkuutta tukevaa yksilölähtöistä valmennuskulttuuria, joka toivottavasti tekee läpimurtonsa laajalti.

 

Muutosprosessi asenteissa ja toimintatavoissa vie vuosia, joten hyvä suomalainen urheilukuluttaja: pettymyksiä on luvassa jatkossakin.